On syksy. On syksy, koska helteet poistuivat. On syksy,
koska ihmiset puhuvat siitä.
Inhoan syksyä erityisesti siksi, että kesä on mennyttä.
Rakastan kesää, sen tuomaa vapautta ja rentoutta. Ihmiset ovat iloisempia ja
innostuvampia; kaikki ovat koko ajan tekemässä jotain. Pääsee pelaamaan ja
liikkumaan ulos. Oikeastaan luulen, että voisin loputtomiin elää Suomen kesää
kyllästymättä. Sitten tulee syksy ja vie tuon kaiken pois - en voi kuin
vihoitella!
Syksyn tullen pyöräilyinto on koetuksella, kesällä pyöräily kun
on niin uskomattoman vaivatonta. Taivas on kirkas ja pyöräilybaana kuiva ja
sileä. Pyörä kiitää eteenpäin ilman ponnisteluja. Kesäaamun lempeä raikkaus,
päivällä kilpailuvauhtiin yllyttävä paahde ja kuin palkintona taianomaiset
kesäillat ja -yöt. Sen kun lähtee sortsit ja toppi päällä polkemaan, mihin vain
ja milloin vain onkin menossa. Nyt sen sijaan täytyy miettiä vaatetus tarkkaan.
Okei, en halua olla ihan hikinen perillä, on siis puettava sopivan kevyesti.
Sataa kuitenkin vettä, en halua myöskään olla märkä. Siis sadevaatteet.
Sadevaatteet taas hiostavat. No niin, nyt ei sada. Voin lähteä huolettomasti.
Aion kuitenkin polkea Keskuspuiston kautta, ja tie on täynnä lammikoita. On
siis kuitenkin puettava kuravaatteet, ellen halua olla loppupäivää rapainen.
Viime keskiviikkoiltana polkiessani kotiin oli mittani lähes
täyttyä. Vettä tuli ihan valtoimenaan. Olin varautunut sadetakilla, mutta en
muuten sadekamppeilla, sillä lähtiessä aurinko paistoi. Farkut liimautuivat
ihoon, tennarit litisivät, hiukset valuivat vettä, silmälasit tarjosivat noin
kymmenen prosentin näkyvyyden. Ohi kiitävät autot nostattivat vettä kaarina
pyörätielle. Uh.
Inhoan syksyä myös siksi, että ulkoilu ei ole missään
muodossa miellyttävää. Mitä ihmettä voi tehdä ulkona kylmässä ja märässä? Kesän
jälkeen tuntuu, että ei mitään. Kuitenkin kaipaan ulkoilmaa ja luontoa ja
taivasta.
On syksy. On aika istua alas ja koota ajatukset. Suunnitella
tulevaisuutta. Muuttaa ja muuttua. Suljen silmäni eilisen joogan meditaatio-osuuden
tapaan. Kuuntelen. Tunnen. On syksy.
Ymmärrän sua, kun sen verran tunnen sua. Itsehän tosin nautin syksystä suunnattomasti. Pimenevät lempeät illat ovat niin romanttisia, kynttilät pääsevät taas loistamaan. Pellot on kultaa, kun laskeva aurinko valaisee kypsyneen viljan. Tuoksuu niin hyvälle. Aamuisin herää paremmin, kun ilma on niin raikas viileän yön jäljiltä. Ja ah, kohta puut pukeutuvat väriloistoon! Leijailevat kirjavat lehdet lenkkipolulla. Nautin niin kovasti!!
VastaaPoistaSateen mollaaminen on yliarvostettua.
Voi Inkeri! Vallan olen nauranut romantisoinnillesi tässä. Kultaiset pellot, kypsä vilja, puut väriloistossa – mutta eihän niitä näe siltä kaikelta sateelta? Mmm, voisin ehkä ottaa sulta oppitunnin aiheesta ”syksystä nauttiminen”.
VastaaPoistaJa kiitos kommentista, sen voimalla selviän varmasti seuraavasta sateesta! Sateen mollaamista ei itse asiassa harrasteta tarpeeksi. Ehkä pyhitän koko blogin sille tästä eteenpäin.
Sateen aikana nautitaan sisätiloissa. Kuunnellaan, kuinka se ropisee kattoon ja ikkunalautaan, käperrytään syvemmälle viltin mutkaan ja nautitaan kutomisesta tai hyvästä kirjasta. Kuunnellaan antaumuksella hyvää musiikkia. Kutsutaan ystävä kupposelle.
VastaaPoistaYritä hei edes. :D